Vuoden viimeiset henkäykset

Sattui sitten niin että vaksillekin tulee uusivuosi.

Viime päivät ovat olleet aika hektisiä ja olen joutunut vetämään varmaan jo kolmannen tai neljännen työvuoroni enemmän tai vähemmän krapulassa peräjälkeen. En ole tästä faktasta mitenkään ylpeä, mutta mm. naisystävänkin kanssa tilanne on nyt vähän sellainen että sen tuoma epävarmuus tekee minutkin henkisesti melko kipeäksi.

Tänään lähdetään onneksi aikaisemmin töistä. Jopa minä saan lähteä muutaman tunnin aiemmin työpäivän jälkeen.

Toissapäivänä sulkukierroksen aikana joku viripää ilmaantui erään naistenvessan oven taakse ja yritti päästä sinne sisään. Yritin huomauttaa tälle naiselle että ovet olivat lukossa ja en avaisi niitä enää- onneksi sentään muualla oli vessoja.

Naisen oli kuitenkin ehdottomasti kaikessa vittumaisuudessaan päästävä vessaan huolimatta siitä että asiakasyritys, jonka tiloja nuo WC:tkin olivat oli jo kiinni. Yritin ohjata naista muihin WC-tiloihin, mutta lopulta sitten minäkin sain jo liikanimen "vitun vessavahti" ja "paha ihminen".

Epäilen että kyseessä taisi olla taas joku avohoitotapaus habituksesta ja selvän, ymmärrettävän puheentuottamisen vaikeudesta päätellen. Hän kuitenkin muistutti minua vielä sanallisesti poistaessani häntä, että kirjoittaa kuulemma lehteen saamastaan kohtelusta. Ei siis ehkä tarvitse ihmetellä jossain hemmetin Metro-lehden tekstiviestipalstalla kohta isot ja pienet kirjaimet ovat sekaisin sekä noita turkasen pahoja vartijoita taas haukutaan siellä "vessaanpääsyn estämisestä".

Olen ollut todella väsynyt näihin vittumaisiin asiakkaisiin. Onneksi suurin osa asiakasliikkeistä hiljenee muutaman viikon kuluttua, jonka jälkeen on pitkän aikaa hiljaista ja muutenkin kävijämäärät putoavat minimiin. Silloin minun hermoni lepäävät.

Paras tapaus toistaiseksi joka kanssa nyt muistuu mieleen tapahtui muutama päivä sitten, kun valtava lastenvaunujen armeija ilmaantui paikalle ja lopulta joku fiksu mamma oli ajanut lastenvaununsa juuri tämän turvavalvomon oven eteen siten, ettei täältä päässyt kunnolla tuon välihuoneen kautta ulos. Runttasin itseni ulos ja siirsin lastenvaunut pois tieltä. Kiitos vaan ajattelemattomille lapsikoneille!

Olen yllättynyt oikeastaan että vaikka tällä hetkellä jo normaalit arkipäivätkin menevät pitkissä, aamuyön puolelle jatkuvissa juhlimisissa, niin jaksan kuitenkin vielä tulla töihin. Toki minua vituttaa alati ja jatkuvasti, mutta en ole vielä krapulan takia itseäni saikulle työntänyt.

Saapa nähdä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Toivoisin että se toisi enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän työhuolia. Saa nähdä miten käy.

Päivät kerrallaan

Joulusta selvittiin, mutta kuin pisteeksi i-kirjaimen päähän jouduin kuin jouduinkin olemaan töissä seitsemään asti illalla. Se ehkä katkeroitti minut lopullisesti ja vannoinkin olevani poissa töistä pakolla kuin pakolla seuraavana jouluna.

Työ on nyt asiakasmäärien kiihtyvyyden johdosta taas alkanut ylikuormittaa minua. Se on mielenkiintoista sikäli, että useimmitenhan tämä paskaduuni vain alikuormittaa ihmistä. Muutamaan kertaan nämä aasit.. anteeksi "asiakkaat" ovat myös olleet taas tavalliseen tapaansa vittuilevia kusipäitä. Eilen tuli myös urani ensimmäinen "vartija seuraa ja tekee oloni epämukavaksi"-valitus joltain partajehulta, joka asiakasyrityksen tiloissa hortoili ympäriinsä ja puhui itsekseen. Onneksi tyyppi tajusi lähteä tämän purkauksensa jälkeen.

Valitettavasti olen myös löytänyt eräänlaisen ulospääsytien tämän työn turhauttavuudesta. Se ei suinkaan ole liikunta eikä mikään muukaan mielekäs harrastus, vaan pikemminkin olen ruvennut "nollaamaan tilanteen" ihan arkipäivinäkin aina silloin kun huvittaa. Tämä on nyt äärimmäinen oire, jota en uskonutkaan itsestäni löytyvän.

Tällä hetkellä tämä työ on edelleen tätä valitettavan pitkää ja raskasta mustaa tunnelia. Tuntuu että parempi varmaan jättää taas tämän blogin kirjoittelu sikseen vähäksi aikaa, sillä en jaksa enää kirjallisesti edes alleviivata paskaa oloani. Sanonpa vain Jean-Paul Sartrea lainaten, että helvetti ovat toiset ihmiset... sekä paskaduuneihin vangiksi jääminen.

Tulevaisuutta ja suunnitelmia

Piinallisen pitkä työvuoro jatkuu yhä.

Istun valvomossa valvontakameroiden serverikaappien tuulettimien huristessa vieressäni seesteisesti. En ole juonut kahvia ja huonosti nukutun yön jälkeen olen suoraan sanottuna väsynyt.

Työpsykiatri ensimmäisellä käynnillä kehotti tekemään opiskeluja ajatellen jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Olen niitä kieltämättä miettinytkin, mutta tosiasia taitaa olla että joudun luopumaan nykyisestä elintasostani, mikäli mielin jälleen kouluihin jotain oikeaa opiskelemaankin.

Olen kuullut useilta nuoremmilta kollegoiltani tämän saman valitusvirren, jotka ovat alalle jääneet. Ihminen jotenkin jumiutuu tähän ammattiin, sekä sitten kun ko. duuni on kumminkin paremmin palkattua kun se opintotuella eläminen, niin säännöllisiin normaalituloihin tottuu yllättävän nopeasti vaikka nekään eivät mitään isoja rahoja kuukausittain ole.

Minua kyllä kiinnostaisi opiskella vaikka mitä. Harmi että henk.koht. talous ei anna periksi.

Olen muutamaan otteeseen ollut pääsykokeissa maakuntien yliopistoihin kuluneina vuosina. Toisella kertaa olisin kenties tuonne itään saattanut päästäkin, mutta tajusin että monen mutkan kautta olen tänne pääkaupunkiseudulle jälleen juurtunut muutamien hukkavuosien jälkeen, jonka tiimoilta olisi äärimmäisen raakaa taas polttaa sillat takanaan ja häipyä jonnekin tuntemattomaan pikkukaupunkiin ilman mitään sosiaalisia kontakteja. Olen kerran elämässä jo kokenut tällaisen vaiheen, eikä se tosiaan helppoa ollut siinä vaiheessa kun tuon aikana seurustelusuhdekin kariutui ja olin melko yksin sitten loppuajan. En halua todellakaan kokea enää koskaan mitään helvetillistä erakoitumisvaihetta, mutta ymmärrän myös sen että saattaapa olla niinkin että moinen on persoonallisuudelleni jotenkin luonnollisempaa.

Elämäni tuntuu tosiaan olevan jatkuvaa tasapainoilua ties minkä kanssa. Päätöksiä pitäisi ruveta tekemään, mutta mistä rahat niiden päätösten tueksi? En halua enää uhrata sosiaalisia voimavarojani vain jonkun opiskelupaikan saamiseksi, sillä sielläkin voi olla kylmää ja yksinäistä. Ei tässä ole lopulta kyse mistään sen kummallisemmasta kuin siitä että olisi mielekästä tekemistä ja hiukan seuraa aina välillä.

Joulun synkkää pohdintaa

Olen usein kertonut siitä kuinka väärällään tämän alan työajat oikeastaan ovatkaan. Olen kertonut, että jos teet päivätöitä ns. "virastotyöajoilla", niin käteen jää palkkapussin tiimoilta jonkin verran vähemmän, kun jos tekisit älyttömillä sosiaalisen elämäsi tuhoavilla työajoilla iltatöitä niin kuin minä ja ilmeisesti sadat taikka tuhannet muut.

Piirivartiointi on käsittääkseni eräs pahimmista sosiaalisen elämäsi tuhoavista työmuodoista tällä alalla. Se on tiettyjen vartijoiden kesken varsin suosittua, sillä saa ajella autolla usein pitkin öitä ja jotkut tekevätkin sitä kai ihan niiden pitkien vuorojen sekä iltalisän turvin. En tiedä että mikä on keskimääräisen piirivartijan keski-ikä, mutta tuntuisi että nuoremmat miehet sen puoleen kun naisetkaan eivät välttämättä viihdy työssä, jossa ajat kymmenen tuntia pitkin yötä autolla ties minkä perässä- vain palataksesi kotiin nukkumaan. Toki kaikkeahan kestää aikansa, mutta itselleni tämä ensimmäinen, viime viikolla täyteen tullut vuosi viheliäisenä vartijana on kyllä antanut ihan oman kuvansa ylipäätään tämän koko touhun mielekkyydestä.

Kun miettii niin eivät nämä korvaukset tällaisesta työstä nyt aina niin mahtavia ole. Useat ihmiset saavat opistotasoisella koulutuksella samanlaista palkkaa normaaleista päivätöistä. Pahinta kai kuitenkin on se miten työajat tuhoavat mahdollisen perhe-elämän, puhumattakaan siitä jos yrität epätoivoisesti pitää yllä seurustelusuhdetta. Omani on kärsinyt näistä työajoista jo jonkin verran, enkä tiedä jaksanko enää henkisesti olla samassa tilanteessa enää seuraavana jouluna.

Tämän alustuksen tiimoilta voin siis kertoa jälleen olevani tänään töissä. Vuoron pitäisi kestää seitsemään illalla, mutta en tiedä että aikovatko nämä tahot jolle työskentelen todella pitää putiikit avoinna mukamas siihen asti melkein jouluna? Asiakkaita nämä kohteet eivät nimittäin ole koko viikkona juurikaan vetäneet, mutta niin vartiointiliike kuin toimeksiantajatkin ovat itsepintaisesti meidät tänne istuttaneet. On turhauttavaa olla tekemättä juuri mitään koko päivänä, mutta valitettavasti taidan olla niin syvällä jo omassa turhautuneisuudessani että tämä ei enää tunnu missään. Jonkinlainen vitutuksen, masennuksen ja turhautuneisuuden sekoittama terminaalivaihe tässä sairaudessa nimeltään työuupumus on ottanut vallan.

Niin joo, olen tehnyt tätä työtä nyt vuoden. Sekin fakta on jotenkin päässyt unohtumaan tämän kaiken seesteisyyden keskellä. Se ei tunnu mitenkään erityisen hyvältä, vaan pelottaa ja masentaa minua.

Työpsykiatri kehotti lähtemään tästä työstä niin pian kuin mahdollista. En kuitenkaan taloudelliselta kantilta voi tehdä sitä aivan välittömästi, vaan minun pitäisi ehkä yrittää tätä työtä jaksaa vielä ainakin kesään asti. Ajatus puolen vuoden lisäajasta vaan musertaa minut, sillä tämä on muuntunut jo muutenkin minulle vankilatuomioksi enemmän kuin mitään muuta.

Hyvää joulua.. tai jotain.

Paljon on taas vettä ehtinyt virrata ties missä valtamerissä viime kirjoituksista.

Suoraan sanoen en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoitella sen kummempaa viime aikoina. Työ on syönyt miestä entistä enemmän ja vaikuttanut elämään entistä laaja-alaisemmin.

Työssäjaksamisongelmia on ruvennut ilmaantumaan. Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa työpsykiatrilla, jonka kanssa tuli juteltua tästä työstä ja sen luonteesta pitkä tovi. Hänen lääkkeensä ongelmiin olivat melko selvät, vaikka olinkin odottanut vain ja ainoastaan sympaattista pään nyökyttelyä ja empaattisia katseita. Kokemus oli siis positiivinen, oikeastaan.

Minulle sanotaan että tämä työ on vain eräs lyhyehkö elämänvaihe kaiken keskellä. Siltikin se tuntuu ikuisuudelta ja vieläpä siihen päälle vankilatuomiolta. Elämän olosuhteet ovat kuitenkin nyt sellaiset, että en voi lopettaa tätä työtä kovin helpolla ilman vakavia taloudellisia eli toimeentuloa heikentäviä seurauksia.

Olen siis työni vankina.

Kaikki sukulaiseni ja läheiseni jaksavat muistuttaa minulle siitä kuinka minun pitäisi olla onnellinen siitä että minulla on näinkin taloudellisesti epävakaina aikoina "vakituinen työsuhde". Vaikka se onkin totta, niin työsuhteena tämä on kuitenkin sellaista, että en usko kovinkaan monen oman ikätoverini olevan sellaista laatua luonteeltaan, ettäkö tätä jaksaisivat tehdä yhtä pitkään. Kyllähän esimerkkinä huorillakin löytyy vakituisia työsuhteita jos niin halutaan nähdä, mutta se kuuluisa työn luonne voi olla jotain aivan kestämätöntä sitten suorittavalla tasolla. Niin minusta ainakin tuntuu näin kärjistetyllä esimerkillä.

Viime aikoina työkohteessani on ollut hiljaisempaa, vaikka nokkavista asiakkaista ja heidän tarpeidensa tyydyttämisestä ei ollakaan täysin päästy eroon. Muutama viikko sitten eräs (jälleen kerran) vanha nainen jätti vaateparsiaan isoon naulakkomaiseen narikkaan ja ampaisi läheiseen kahvilaan tuon narikan omistaneen yrityksen sulkeuduttua. Olin lähdössä vuorosta kotiin kun nainen ilmaantui kaverinsa kanssa paikalle ja vaati saada vaatteitaan ulos jo lukitusta narikasta.

Nainen sätti ja osoitti yleistä kiittämättömyyttä siitä että minä siviilivaatteissa kävin hakemassa avaimet narikkaan ja hain ne sieltä hänelle. Mieleni olisi tehnyt sanoa ja tehdä tuhat asiaa siinä tilanteessa, mutta noiden päivien jälkeen olinkin ensimmäistä kertaa koko vuotisen työurani aikana sairaslomalla henkisten syiden johdosta.

Lääkärissä minulle kirjoitettiin kaksi päivää sairaslomaa "sopeutumishäiriöiden" johdosta. Minua ei jaksa kiinnostaa enää se mitä esimieheni ajattelee tuon paperin nähdessään, sillä olen yrittänyt tuoda julki vallitsevaa tilannetta useampaan otteeseen. Kuulemma helmikuussa olisi vasta mahdollisuus päästä tekemään muutaman viikon tuuraus päivävuoroon toiseen kohteeseen.. mutta siihenkin on vielä aikaa.

Nuorilla miehillä- tai kaiketi ihan kellä vaan yksityisten turvafirmojen palvelukseen astuvalla innokkaalla henkilöllä taitaa olla sellainen yleinen harhaluulo että tässä työssä tapahtuu sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Tosiasiassa tuntuu jo tämän vuoden perusteella, että huomattava osa vartijana työskentelemisestä on itsensä ja työn tuoman tylsistymisen kautta tapahtuvan masennuksen kanssa kamppailemista. Lisäksi se "VARTIJA/VÄKTARE"-teksti rinnassasi tai selässäsi tulee olemaan ikuinen stigma kantajalleen, sillä ihmiset luokittelevat kyllä sinut senkin perusteella halusit sitä tai et.

Tosiasia on että suurin osa "vaksin" työstä on aika tylsää ja päivät alkavat hyvin pian muistuttamaan toisiaan siinä määrin ettet enää muista mitä teet tai teit eilen, viime keskiviikkona tai kaksi viikkoa sitten. Joillekin tällainen toimettomuus voi olla tervetullutta, mutta monen nuoremman ihmisen hengen ja tahdon se kuitenkin murtaa pitemmällä aikavälillä varsin tehokkaasti.

Kannattaa harkita pitkään ja hartaasti sitä että onko viisasta sitoutua tällaiselle alalle, joka voi olla monelta puoleltaan hyvin kiittämätön ja armoton luonteeltaan.

Olin saanut viime kirjoitukseeni varsin tervetulleen palautteenkin. Haluan kiittää siitä, sillä se sai minut uskomaan että joku tätä lukee. En ole epäillytkään etteikö "kohtalotovereita" olisi joukossamme, mutta sen konkreettinen näkeminen kyllä valoi uskoa siihen että meitä todellakin on olemassa.

Olen laiminlyönyt kuntoiluharrastuksianikin viime aikoina. Se on vähän ikävää, sillä kuten postausta kommentoinut ihminenkin, niin minäkin olen tuntenut että kuntoiluharrastus on antanut mielekkyyttä tähän tilanteeseen ja pitänyt järjissään. Yritänkin jo nyt ennen joulua aloittaa salikäynnit uudelleen, vaikka tiukkaahan sekin tekee näillä työajoilla.

Kuin viimeisnä solvauksena huomenna, jouluaaton aattona minun pitää istua täällä työpaikalla seitsemään asti illalla. Aluksi oli puhetta ja suuria toiveita sen suuntaan että tämä paikka olisi suljettu hiukan aikaisemmin, mutta tietysti minä altavastaajana en saanut moista iloa.

Vähäiset henkiset resurssit on nyt jaksettava käyttää viimeiseen verenpisaraan asti että tämä kolmen päivän työputki saikun ja muiden vapaiden jälkeen menisi normaalisti. Vaikeaa tämä toimettomuus taas kerran on ollut, mutta kai tämä valvomo ja sen internet-liittymällä varustettu PC jotain lohtua välillä tuo. On kuitenkin samalla melko säälittävää ja pelottavaa ajatella, että joku tekee tällaistakin "työtä" josta maksetaan jopa palkkaa jollekulle poloiselle. Tässä tapauksessahan se poloinen olen minä.

Pitemmittä puheitta aion nyt toivottaa mahdollisille lukijoilleni hyvää joulua ja parempia valintoja etenkin ensi vuotta ajatellen.

Saatan kirjoittaa ja yritänkin kirjoittaa vähän tiuhemmin tulevaisuudessa. Aika näyttää miten käy.