Paljon on taas vettä ehtinyt virrata ties missä valtamerissä viime kirjoituksista.
Suoraan sanoen en ole ehtinyt enkä jaksanut kirjoitella sen kummempaa viime aikoina. Työ on syönyt miestä entistä enemmän ja vaikuttanut elämään entistä laaja-alaisemmin.
Työssäjaksamisongelmia on ruvennut ilmaantumaan. Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa työpsykiatrilla, jonka kanssa tuli juteltua tästä työstä ja sen luonteesta pitkä tovi. Hänen lääkkeensä ongelmiin olivat melko selvät, vaikka olinkin odottanut vain ja ainoastaan sympaattista pään nyökyttelyä ja empaattisia katseita. Kokemus oli siis positiivinen, oikeastaan.
Minulle sanotaan että tämä työ on vain eräs lyhyehkö elämänvaihe kaiken keskellä. Siltikin se tuntuu ikuisuudelta ja vieläpä siihen päälle vankilatuomiolta. Elämän olosuhteet ovat kuitenkin nyt sellaiset, että en voi lopettaa tätä työtä kovin helpolla ilman vakavia taloudellisia eli toimeentuloa heikentäviä seurauksia.
Olen siis työni vankina.
Kaikki sukulaiseni ja läheiseni jaksavat muistuttaa minulle siitä kuinka minun pitäisi olla onnellinen siitä että minulla on näinkin taloudellisesti epävakaina aikoina "vakituinen työsuhde". Vaikka se onkin totta, niin työsuhteena tämä on kuitenkin sellaista, että en usko kovinkaan monen oman ikätoverini olevan sellaista laatua luonteeltaan, ettäkö tätä jaksaisivat tehdä yhtä pitkään. Kyllähän esimerkkinä huorillakin löytyy vakituisia työsuhteita jos niin halutaan nähdä, mutta se kuuluisa työn luonne voi olla jotain aivan kestämätöntä sitten suorittavalla tasolla. Niin minusta ainakin tuntuu näin kärjistetyllä esimerkillä.
Viime aikoina työkohteessani on ollut hiljaisempaa, vaikka nokkavista asiakkaista ja heidän tarpeidensa tyydyttämisestä ei ollakaan täysin päästy eroon. Muutama viikko sitten eräs (jälleen kerran) vanha nainen jätti vaateparsiaan isoon naulakkomaiseen narikkaan ja ampaisi läheiseen kahvilaan tuon narikan omistaneen yrityksen sulkeuduttua. Olin lähdössä vuorosta kotiin kun nainen ilmaantui kaverinsa kanssa paikalle ja vaati saada vaatteitaan ulos jo lukitusta narikasta.
Nainen sätti ja osoitti yleistä kiittämättömyyttä siitä että minä siviilivaatteissa kävin hakemassa avaimet narikkaan ja hain ne sieltä hänelle. Mieleni olisi tehnyt sanoa ja tehdä tuhat asiaa siinä tilanteessa, mutta noiden päivien jälkeen olinkin ensimmäistä kertaa koko vuotisen työurani aikana sairaslomalla henkisten syiden johdosta.
Lääkärissä minulle kirjoitettiin kaksi päivää sairaslomaa "sopeutumishäiriöiden" johdosta. Minua ei jaksa kiinnostaa enää se mitä esimieheni ajattelee tuon paperin nähdessään, sillä olen yrittänyt tuoda julki vallitsevaa tilannetta useampaan otteeseen. Kuulemma helmikuussa olisi vasta mahdollisuus päästä tekemään muutaman viikon tuuraus päivävuoroon toiseen kohteeseen.. mutta siihenkin on vielä aikaa.
Nuorilla miehillä- tai kaiketi ihan kellä vaan yksityisten turvafirmojen palvelukseen astuvalla innokkaalla henkilöllä taitaa olla sellainen yleinen harhaluulo että tässä työssä tapahtuu sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Tosiasiassa tuntuu jo tämän vuoden perusteella, että huomattava osa vartijana työskentelemisestä on itsensä ja työn tuoman tylsistymisen kautta tapahtuvan masennuksen kanssa kamppailemista. Lisäksi se "VARTIJA/VÄKTARE"-teksti rinnassasi tai selässäsi tulee olemaan ikuinen stigma kantajalleen, sillä ihmiset luokittelevat kyllä sinut senkin perusteella halusit sitä tai et.
Tosiasia on että suurin osa "vaksin" työstä on aika tylsää ja päivät alkavat hyvin pian muistuttamaan toisiaan siinä määrin ettet enää muista mitä teet tai teit eilen, viime keskiviikkona tai kaksi viikkoa sitten. Joillekin tällainen toimettomuus voi olla tervetullutta, mutta monen nuoremman ihmisen hengen ja tahdon se kuitenkin murtaa pitemmällä aikavälillä varsin tehokkaasti.
Kannattaa harkita pitkään ja hartaasti sitä että onko viisasta sitoutua tällaiselle alalle, joka voi olla monelta puoleltaan hyvin kiittämätön ja armoton luonteeltaan.
Olin saanut viime kirjoitukseeni varsin tervetulleen palautteenkin. Haluan kiittää siitä, sillä se sai minut uskomaan että joku tätä lukee. En ole epäillytkään etteikö "kohtalotovereita" olisi joukossamme, mutta sen konkreettinen näkeminen kyllä valoi uskoa siihen että meitä todellakin on olemassa.
Olen laiminlyönyt kuntoiluharrastuksianikin viime aikoina. Se on vähän ikävää, sillä kuten postausta kommentoinut ihminenkin, niin minäkin olen tuntenut että kuntoiluharrastus on antanut mielekkyyttä tähän tilanteeseen ja pitänyt järjissään. Yritänkin jo nyt ennen joulua aloittaa salikäynnit uudelleen, vaikka tiukkaahan sekin tekee näillä työajoilla.
Kuin viimeisnä solvauksena huomenna, jouluaaton aattona minun pitää istua täällä työpaikalla seitsemään asti illalla. Aluksi oli puhetta ja suuria toiveita sen suuntaan että tämä paikka olisi suljettu hiukan aikaisemmin, mutta tietysti minä altavastaajana en saanut moista iloa.
Vähäiset henkiset resurssit on nyt jaksettava käyttää viimeiseen verenpisaraan asti että tämä kolmen päivän työputki saikun ja muiden vapaiden jälkeen menisi normaalisti. Vaikeaa tämä toimettomuus taas kerran on ollut, mutta kai tämä valvomo ja sen internet-liittymällä varustettu PC jotain lohtua välillä tuo. On kuitenkin samalla melko säälittävää ja pelottavaa ajatella, että joku tekee tällaistakin "työtä" josta maksetaan jopa palkkaa jollekulle poloiselle. Tässä tapauksessahan se poloinen olen minä.
Pitemmittä puheitta aion nyt toivottaa mahdollisille lukijoilleni hyvää joulua ja parempia valintoja etenkin ensi vuotta ajatellen.
Saatan kirjoittaa ja yritänkin kirjoittaa vähän tiuhemmin tulevaisuudessa. Aika näyttää miten käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti