Piinallisen pitkä työvuoro jatkuu yhä.
Istun valvomossa valvontakameroiden serverikaappien tuulettimien huristessa vieressäni seesteisesti. En ole juonut kahvia ja huonosti nukutun yön jälkeen olen suoraan sanottuna väsynyt.
Työpsykiatri ensimmäisellä käynnillä kehotti tekemään opiskeluja ajatellen jonkinlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Olen niitä kieltämättä miettinytkin, mutta tosiasia taitaa olla että joudun luopumaan nykyisestä elintasostani, mikäli mielin jälleen kouluihin jotain oikeaa opiskelemaankin.
Olen kuullut useilta nuoremmilta kollegoiltani tämän saman valitusvirren, jotka ovat alalle jääneet. Ihminen jotenkin jumiutuu tähän ammattiin, sekä sitten kun ko. duuni on kumminkin paremmin palkattua kun se opintotuella eläminen, niin säännöllisiin normaalituloihin tottuu yllättävän nopeasti vaikka nekään eivät mitään isoja rahoja kuukausittain ole.
Minua kyllä kiinnostaisi opiskella vaikka mitä. Harmi että henk.koht. talous ei anna periksi.
Olen muutamaan otteeseen ollut pääsykokeissa maakuntien yliopistoihin kuluneina vuosina. Toisella kertaa olisin kenties tuonne itään saattanut päästäkin, mutta tajusin että monen mutkan kautta olen tänne pääkaupunkiseudulle jälleen juurtunut muutamien hukkavuosien jälkeen, jonka tiimoilta olisi äärimmäisen raakaa taas polttaa sillat takanaan ja häipyä jonnekin tuntemattomaan pikkukaupunkiin ilman mitään sosiaalisia kontakteja. Olen kerran elämässä jo kokenut tällaisen vaiheen, eikä se tosiaan helppoa ollut siinä vaiheessa kun tuon aikana seurustelusuhdekin kariutui ja olin melko yksin sitten loppuajan. En halua todellakaan kokea enää koskaan mitään helvetillistä erakoitumisvaihetta, mutta ymmärrän myös sen että saattaapa olla niinkin että moinen on persoonallisuudelleni jotenkin luonnollisempaa.
Elämäni tuntuu tosiaan olevan jatkuvaa tasapainoilua ties minkä kanssa. Päätöksiä pitäisi ruveta tekemään, mutta mistä rahat niiden päätösten tueksi? En halua enää uhrata sosiaalisia voimavarojani vain jonkun opiskelupaikan saamiseksi, sillä sielläkin voi olla kylmää ja yksinäistä. Ei tässä ole lopulta kyse mistään sen kummallisemmasta kuin siitä että olisi mielekästä tekemistä ja hiukan seuraa aina välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti