Maanantai.
Metrossa on ruuhkaa satojen työmatkalaisten ahtautuessa metallisiin ja sähköisiin putkiloihin, jotka kuljettavat heidät raiteiden päällä uusiin työpäiviin. En tee itse poikkeusta, vaan matkustan sullottuna ahtaaseen metrovaunuun kymmenien muiden ihmisten puristaessa minua ruuhkassa toisiaan vasten hillittömästi odottaen sen oman pääteaseman saapumista horisonttiin.
Tuossa tuumasin taas tänne respaan laahustaessani aamulla että tästä on kyllä tulossa taas aika pitkä työputki, sillä olen ollut töissä viime viikon tiistaista lähtien yhdellä vapaapäivällä varustettuna eilen. Tälle viikolle on lupailtu taas vaikka mitä ja ensimmäinen vuoroton päivä listassa olisi vissiin keskiviikko, mutta jotenkin tuntuu että siihenkin kyllä taas jotain keksitään. Toisaalta ihan hyvä että ylitöitä voisi olla tiedossa, sillä krooninen rahapula vaivaa minua nyt keväällä vielä entistä enemmän.
Olen nyt tehnyt tätä respaa melkein kolmisen viikkoa siten että jokaisella viikolla olen lojunut täällä aina pari päivää ja sitten mennyt taas paikkaamaan johonkin toiseen kohteeseen. Kieltämättä järkyttävää kiertämistähän tämä on, mutta salaa kiitän onneani ettei tarvinnut tänään mennä suunnitellusti tuonne erääseen toiseen kohteeseen, jonne kyllä joudun aika tiuhasti viikon päästä ja jossa olen jo ollutkin muutamaan kertaan hajoamassa.
Mietin usein kun kuulen jonkun ihmisen tehneen näitä töitä useita vuosia tai kymmeniäkin vuosia, että miten joku jaksaa tällaista koiranhommaa päivästä toiseen. No, vaikuttaisi että toiset tyytyvät vähään tai heillä ei ole muuta mahdollisuutta tai halua kuin tyytyä vähään. Kolmanneksi ryhmäksi laskisin sitten ne vartiointialan työntekijät, joille tämä on todellakin vain "työ" itsessään ilman mitään korkeampaa moraalista velvoitetta. Niille ihmisille usein elämä täyttyy jollain muulla sisällöllä kuten harrastuksilla tai vastaavanlaisella tämän leipätyön ollessa todellakin vain tapa saada laskut maksettua. Neljänneksi ryhmäksi toki voisi sitten laskea sen äärimmäisen häviävän pienen porukan, jolle tämä on jonkinlainen kutsumukseen viittaava ammatti siivitettynä urasuunnitelmilla ja myös useasti karisevilla unelmilla tämän työn todellisuuden sitten iskiessä ennen pitkää vasten kasvoja.
Itse kuulun niihin ihmisiin joiden mielestä elämässä vietetään aikaa töissä ja työpaikalla kuitenkin niin paljon, että siellä pitäisi sitten viihtyäkin sen verran vakuuttavasti jotta niitä töitä jaksaisi tehdä. Siksi olen itse joutunut aikamoiseen pinteeseen henkisesti tämän työn kanssa, sillä en ole viihtynyt näissä töissä oikeastaan enää pitkään aikaan. En ole ihminen joka ottaisi tämän työn vain "työnä", vaan etsin tästä työstä sellaisia onnistumisen tunteita ja kokemuksia joita se ei voi ainakaan kovin usein edes tarjota. Minulle on ollut tärkeää että työssä viihtyisi ja palkka se työmäärä edes jotenkin kohtaisivat. Siitä on kuitenkin tässä työssä turha haikailla.
Mietin nykyään jatkuvasti tapoja lopettaa nämä työt ja jatkaa joko opiskelemaan tai uuteen työhön. Tarkoituksenani olisi lopettaa nämä työt kesälomani jälkeen joskus alkusyksystä, mutta saapa nyt taas nähdä että mitä voin saada työkseni näillä lähtökohdilla. Ymmärrän aivan hyvin nimittäin että vaikka vartiointiala onkin matalapalkka-aloihin lukeutuvaa toimintaa, niin tämä homma ei suinkaan ole matalapalkka-alojen pahnan pohjimmaista palkan ja työn fyysisen rasittavuuden korrelaatiossa. Kauhulla mietin juuri siivoojia ja oikeastaan ihan mitä vaan duunia josta maksetaan se 8-9€ tunnilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti