Tapasin jokin aika sitten erään kollegan, joka on toiminut alalla muutamissakin eri tehtävissä jo vuosia. Hän on siis tätä leipää järsinyt jo aika kauan, mutta omien sanojensa mukaan vasta nyt on ruvennut natsaamaan siinä määrin että on ryhtynyt hakemaan hiukan kouluttauduttuaan uusia hommia.
Itsekin hänen esimerkistään vaarin otettuani olemme ryhtyneet samalle poispääsyn linjalle sillä lopputuloksella, että omat hakuni ovat olleet kuin kuolleet kivet, mutta hänen taas ovat jossain määrin tuottaneet tulostakin.
No, kyseessä on hyvä tyyppi joten kateellisuutta ei sovi sotkea kuvioihin. Olen ihan vilpittömästi onnellinen jos hän saa uuden duunin, mutta tietysti haikeaksi vetää kai sitten se että emme enää kykene jakamaan yhdessä sitä käskinkoskeltavaa vitutusta sekä tuskaista arkea jota tämäkin työ varsin usein palkkoihinkin suhteutettuna on.
Tietysti kaikki seikat huomioonottaen olen tainnut olla tällä alalla aika vähän aikaa vielä. Sitten kai voidaan sanoa jo alan yleiset vaihtuvuusluvut huomioonottaen että jonkinlaista uraakin on tehty kun ensimmäiset ikälisät kahden vuoden kituuttamisen jälkeen napsahtavat tilille. Toisaalta nekin ovat sitten kaksi hukkaan heitettyä vuotta.
Vaikka kevät on tulossa sekä paljon valoa ja lämpöä on luvassa, niin ei sitä voi kun tuntea itsensä jotenkin epäonnistuneeksi kun yhä edelleen istutaan täällä valvomossa yleisesti yhteiskunnan jäsenten vihaamana lelupoliisina sekä vartiointiliikkeelle puoli-ilmaiseksi töitä tehden kuukaudesta toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti