Pahimmilla hetkillä pyörittelen usein päässäni sitä miksi näin kävi. Miksi päädyin töihin turvallisuusalalle täyspäiväisesti? Miksi en enää opiskele täyspainoisesti yliopistolla? Missä vaiheessa myin sieluni paholaiselle? Onko tunnelin päässä luvassa valoa vai jatkuuko tämä vielä pitkäänkin?
Toisinaan kun ei ole mitään tekemistä, niin mietin myös työkavereitani. Heitä ihmisiä joita tapaa vain varsin vähän joskus työvuorojen välissä tai kuulee heistä toisinaan välikäsien kautta. Miten he tämän kaiken ottavat ja tähän suhtautuvat?
Tuntuu että mitä nuorempi työkaverisi on, sitä todennäköisempää on se että hän on vain ns. "ajautunut" alalle työskentelemään ilman selkeitä tulevaisuudelle suunnattuja suunnitelmia tai mahdollisuuksia muihin työpaikkoihin. Mitä vanhempi työkaverisi taas on, niin sitä suuremmat ovat todennäköisyydet että he jäävät töihin firmaan vielä pitkäksi aikaa ja ovat olleetkin alalle jo jonkin aikaa.
Harva kuitenkaan nuoremmista lupaavan alun jälkeen taitaa suunnitella uraa tällä alalla. Tai no, onhan niitä sellaisiakin jotka niin tekevät.
Puhun usein siitä että näkemykseni mukaan tämän alan terävin kärki on lähes olematon. Kaikki sellaiset jotka omaavat potentiaalia tai muuta vastaavaa ovat vain läpikulkumatkalla poliiseiksi, palomiehiksi tai muuten vaan opiskelemaan jotain. Sitten taas ne jotka tänne jäävät ovat täällä koska eivät muualle enää pääse tai eivät oikein tiedä mitä pitäisi tehdä.
Sanotaan näin että itse kun alalle tulin, niin en yhtään tiennyt että mitä haluaisin tulevaisuudelleni tehdä. Elämäntilanne oli kuitenkin sellainen että jotain töitä oli tehtävä ja kun sitten peruskurssit suoritettuani avautui töitä kohtuullisen helpostikin, niin jäin kelkkaan joksikin aikaa.
Tämän vartijaduunin ollessa oikeastaan totta puhuen elämäni ensimmäinen oikea ja pitkäkestoisin työ, niin aloin viihtymään siinä että saamissani työkohteissa ei oikeastaan ihan kamalan paljon tarvinnut tehdä sen rahasumman eteen joka tilille loksahti. Toisekseen en edes seurustellut silloin, joten kaikki rahat jotka sain oli kiva pistää menemään erinäisiin omiin kivoihin juttuihin.
Puolisen vuotta tämä oli kivaa, jonka jälkeen sitten entistä rajummat irtiotot työn monotonisuudesta ja jatkuvasta alikuormituksesta alkoivat syntymään.
Nykyään tämä työ lähinnä vituttaa, ahdistaa ja masentaa. Ymmärrän että nyt viimeiset kuukaudet tämän blogin kirjoittamisen alettua ovat olleet sitä korkeata aikaa häipyä näistä töistä, mutta taloudellinen tilanteeni nyt on vaan niin niukka että en voi ihan noin vaan lähteä näistä töistä kävelemään ilman täydelliseen vararikkoon päätymistä.
En tarkalleen tiedä että kuinka pitkään tätä työtä pitäisi vielä tehdä. Taloudellinen tilanteeni ei ole oikeastaan kohentunut, joten näillä näkymin "tuomiota" on vielä jäljellä ainakin vuosi. Tuntuu että ainoat asiat joita enää kannattaa odotella ovat mahdolliset pitkät lomat sekä palkkapäivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti