Viimeisiä vetoja

Tänään on maanantai-aamu.

Raahauduin kotiin todella väsyneenä ja ahdistuneena eilisen iltakohteen vuoron jälkeen. Minulla oli kotona vaikeuksia syödä ja nukkua kunnolla. Nukuin viime yönä ehkä 2-3 tuntia jos sitäkään, jonka jälkeen sitten aikaisin aamulla lähtiessäni töihin olo tuntui samalta kun joku olisi pudottanut viisitoista kiloa tiiliä niskaan. Unilääkkeetkin ovat olleet jo pitemmän aikaa loppu, joten aikalailla tällä hataralla luomu-unella ollaan tultu toimeen.

Sanoisin että tämä kuuden päivän työputki näillä kahdentoista tunnin vuoroilla alkaa kyllä nyt vaatimaan verojaan aikalailla. Olin taas hyvin lähellä päätyä käymään lääkärillä, mutta kaipa minuun on joskus jo lapsena kumminkin istutettu se moraalinen velvoite kuitenkin käydä siellä töissä vaikkei yhtään kiinnostaisikaan hoitaa siellä asioitaan.

Kadut olivat täysin tyhjät kun ypöyksin lähdin ovesta ulos kirpeään aamuilmaan. Mietin että näin ei voi jatkua enää kauaa, sillä nuoresta iästänikin huolimatta tällainen vuorotyö ei sovi ollenkaan elimistölleni. En ehdi taaskaan palautua edellispäivien vuoroista, kun heti on lähdettävä taas jonnekin aikaisin aamulla. Join pannullisen kahvia vielä ennen lähtöä, joka sitten kirvoitti "hauskoja" tuntemuksia mahassa etenkin metromatkan aikana.

Respaan päästyäni istuin aulaan kuin pullottavat silmät omaava puu-ukko. Olo oli kuin kylmän suihkun jäljiltä ja vieläkin näkökenttä on äärimmäisen sumea. Joku "asiakas" tuli hakemaan jotain avaimia, joita yritin edelleen pahasti puoli-unessa sitten luovuttaa hänelle.

Eilen iltakohteessa hapotti ehkä eniten se kun eräs vittumainen rullatuolilla kulkeva nainen saapui jälleen valittamaan sitä kuinka eräs inva-WC oli niin helvetin vaikea paikka käyttää hänen mielestään. Tuo sama rullatuoli-paskiainen on vaivannut tuota kohdetta siitä asti kun olen sitä tehnyt, enkä jostain syystä saa tätäkään pässiä ymmärtämään että minä en sille mitään voi jos hän ei osaa sitä WC:n lukkoa käyttää oikein. Jotenkin vaan vituttaa aina saapua availemaan tuolle naiselle sitä ovea, jonka jälkeen hän kuittaa kuin minulle henkilökohtaisesti jotakin vittuilua siitä. Tuntuu myöskin tosiaan siltä että kyseinen nainen käy tuossa paikassa ihan vaan päästäkseen vittuilemaan ihmisille, eikä käyttämään vain sitä WC-tilaa niin kuin normaalit ihmiset.

Tästä päivästä tulee vaikeaa tämän yliväsymystilani johdosta. Olen saanut vasta muutaman tunnin kulumaan tästä kahdentoista tunnin vuorosta ja ulkona on ruvennut satamaan vettä kuin saavista kaatamalla.

Tuntuu muuten nyt siltä että kesälomalta piakkoin kuukausi sitten palattuani olen tasan yhtä väsynyt kuin ennen sitä. Se on kanssa aika paha merkki työuupumuksesta, eikä asiaa auta sekään että työnantajan maksamat kerrat psykiatrillekin ovat olleet jo kauan lopussa. Yritin viime istunnon päätteeksi saada lähetettä julkiselle puolelle, mutta sieltä tuli pyyntö sitten bumerangina takaisin kun minulla kuulemma nämä palvelut kuuluvat työterveydenhoitoon.. PAITSI ETTÄ EIVÄT KUULU.

Tuntuu että tämä työuupumukseni syvenee syvenemistään jatkuvalla syötöllä. Luulisin että tämä kaikki voisi purkautua sairauslomalla, mutta tarvitsen myöskin edelleen rahaa elämäni pyörittämiseen. Laskut eivät maksa itseään pois, mutta eipä tällainen ylikuormituskaan voi enää kauaa jatkua.

Jotenkin tuntuu niin toivottomalta koko ajan kiertää eri työkohteissa ja etsiä mukamas sitä "parempaa kohdetta", kun huomaakin että se kohde jonka saa alleen on taas vaan joku sellainen paikka mistä kaikki kollegat ovat lähteneet vetelemään kun paikka on ollut syystä tai toisesta niin paska. Sinänsä ikävää että tuntuu tosiaan siltä että vaikka aloin olemaan ihan loppu ihmisten potkupallona olemiseen siellä iltakohteessani josta lähdin tällaiseksi kiertäväksi vartijaksi, niin silti sielläkin taisi sitten kumminkin olla työaikojenkin suhteen asiat paremmin verrattuna nyt sitten näihin näännytysvuoroihin joita teen tässä kohteessa.

Elämä nyt sitten taas pääsi opettamaan minua siitä kuinka kaikki on niin suhteellista. Olen vain toisaalta niin väsynyt elämään ja etenkin elämään tällä umpikujaa muistuttavalla alalla, että en taida enää kyetä välittämään elämän tarjoamista oppitunneista tuiki taivaallista. Voidaan siis sanoa että ruumiini kyllä herää aamuisin aina töihin ja jopa menee sinne työpaikalle, mutta itse työpaikalla pää ei ole mukana toiminnassa enää ollenkaan.

Monen mielestä on varmaan täysin sairasta sanoa näin, mutta toivoisin että saisin potkut tästä työstä. Kunpa pääsisin vaikka vähäksikin aikaa työttömäksi tai saisin sellaisen työpaikan jossa viihtyisin ja edes työajat olisivat kohtuulliset. Haluaisin todellakin vain nukkua ja levätä päiväkausia kuin eräänlaisessa talviunessa, eikä minun tarvitsisi koko ajan katsella kelloa ja elää elämääni niin kuin yhtä pitkää ja päättymätöntä työvuoroa.

Vittumaisinta tässä tilanteessa taitaa edelleen olla se etteivät psykiatriset palvelut ole olleet oikeastaan halukkaita auttamaan minua siinä määrin kun olisin halunnut. Minulle on kyllä lykätty mielialalääkkeitä, mutta tässä ammatissa ei oikein voi vetää niitäkään koko aikaa etenkään tällaisilla työajoilla. Nuo lääkkeet siis väsyttävät todella paljon, mutta kaipa voisi sanoa että ne kyllä tasaannuttavat mieltä jossain määrin tältä pahimmalta ahdistukselta ja masennukselta. En vain uskalla syödä niitä silloin kun minulla on todella aikaisia herätyksiä taikka silloin kun pitäisi olla "skarppina".

Olen yrittänyt lievittää ahdistustani erilaisin keinoin tämän työuran aikana. Yleisimmin olen yrittänyt lääkitä ahdistusta, toivottomuutta ja masennusta nollaamalla oloni alkoholilla, mutta ei se ole auttanut siinä määrin kun olisin toivonut. Totta kai olen yrittänyt myös muita vähän rauhallisempia keinoja, mutta valitettavasti uupumus nyt vaan palailee aina tasaisin väliajoin uudelleen.

En mielestäni vaadi kohtuuttomia työpaikkani suhteen. Fakta taitaakin puolestaan olla että tämä työ ja pikemminkin sen sisällöstä kohdallani päättävät vaativat minulta aivan liian usein kohtuuttomuksia unohtaen että sen ruohonjuuritason työn suorittaa joku toinen ihminen heidän sijastaan siellä toimistolla. Ymmärrän kyllä että alalla kuin alalla toimihenkilöt kohtelevat alaisiaan kuin muurahaisia, mutta minusta tärkeintä olisi sellaiset merkit huomattuaan äkkiä häipyä pois alta ennen kuin on liian myöhäistä.